Kun keho ei enää jaksa vaieta – uupumuksen viisaus
Hän heräsi neljältä aamuyöllä. Ei herätyskelloon, ei ääniin. Hän vain…heräsi. Keho oli raskas.
Kuin jokin olisi nostanut hänet pinnalle keskeltä syvyyttä, joka oli liian raskas kantaa unissakaan.
Hetken hän tuijotti kattoa.
Sydän hakkasi, hengitys oli pinnallinen. Rinnassa tuntui kireältä, vatsassa velloi.
Ahdistus. Jälleen.
Mutta tänä yönä se ei ollut vain levottomuutta – se oli jotain muuta.
Tyhjyys, joka nielaisi.
Raskaus, joka painoi luiden läpi.
Itku, joka alkoi ilman varoitusta – eikä ottanut loppuakseen.
”Mikä minussa on vikana?”
Sitä hän mietti, ja syvä itku kumpusi vatsanpohjasta, eikä ottanut loppuakseen.
Hän oli tottunut olemaan vahva. Olemaan kunnossa. Pitämään arjen kasassa, olemaan tarvittaessa kantamassa muita. Aina valmiustilassa.
Mutta nyt mikään ei enää pysynyt kasassa.
Hän oli yrittänyt pitkään jaksaa, hoitaa, selvitä, jatkaa eteenpäin. Ja silti hän heräsi nyt tähän – yön hiljaisuuteen, joka paljasti kaiken sen, mitä päivisin sai piilotettua.
“Mikä minussa on vikana?”
“Miksi en saa itseäni kuntoon?”
Keho, joka ei enää suostu unohtamaan
Vuosien ajan hän oli sivuuttanut kehonsa viestit. Ajatellut, että päänsärky, puristava tunne rinnassa, väsymys, ärtyneisyys, unettomuus – olivat vain häiriöitä. Jotain, joka täytyy voittaa, hallita, unohtaa, yrittää enemmän. Mutta nyt hän tajusi, ehkä ensi kertaa, että keho ei ollut rikki.
Se oli viisas. Se oli kyllästynyt odottamaan. Se ei enää suostunut unohtamaan sitä, minkä mieli oli joutunut sulkemaan pois: Pettymyksiä, ylikuormitusta, liian varhain opittua pärjäämistä, sanatonta yksinäisyyttä.
Hän ei ehkä osannut puhua niistä – mutta hänen kehonsa puhui.
Ahdistus ei ole häiriö. Se on viesti.
Moni ajattelee, että ahdistus on merkki siitä, että jokin on pielessä. Mutta mitä jos ahdistus on merkki siitä, että jokin sinussa on vielä elossa? Että jokin sinussa taistelee edelleen sinun puolellasi, vaikka sinä olisit jo luovuttanut.
Mitä jos itku, joka ei ota loppuakseen, onkin ensimmäinen askel kohti jotakin aidompaa? Kohti sitä osaa sinussa, joka vihdoin saa tulla näkyväksi. Kohti totuutta, joka ei enää suostu peittymään suorittamisen ja hallinnan alle.
Kun keho pysäyttää – se ei tee sitä rangaistakseen
Hän ei saanut unta sinä yönä. Mutta hän ei enää pystynyt tukahduttamaan itkuaan. Oli pakko antaa keholle lupa puhua, vaikka ei vielä ymmärtänyt, mitä se sanoi.
Ja ehkä se oli alku.
Ei toipumisen suorittamiselle, ei “korjaamiselle”, vaan kuuntelemiselle.
Kehon viisauden tunnustamiselle.
Sillä joskus keho ei pysäytä meitä rangaistakseen, vaan pelastaakseen.
Se kertoo, että nyt on aika pysähtyä. Kuunnella. Itkeä. Olla totta.
Sillä joskus keho on ainoa, joka yhä muistaa, mikä sinussa on totta!
Ehkä sinäkin olet herännyt aamuyöllä, itkuun, jota et osannut selittää.
Ehkä sinäkin olet miettinyt, miksi et jaksa, vaikka “mikään ulkoinen ei ole oikeasti huonosti”.
Ehkä sinäkin luulet, että olet rikki, kun todellisuudessa olet vasta alkamassa kuulla itseäsi.
Kehosi ei puhu sanoilla, mutta sen kieli on totta. Ja kun opit kuuntelemaan, et ehkä parane heti, mutta et ole enää yksin.
Sillä joskus keho on ainoa, joka yhä muistaa, mikä sinussa on totta!
Pysähdy. Hengitä ja kysy hiljaa itseltäsi:
Mitä minun kehoni yrittää minulle kertoa, mitä en ole vielä uskaltanut kuulla?
Lataa pieni harjoitus itsesi kuuntelemisen tueksi tästä!
