Miksi ilo katoaa? -Alakulon ymmärtäminen ja toipumisen polku

Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta mikään ei tunnu miltään

Alakulon tunne on kuin harmaa suodatin, joka laskeutuu elämän ylle. Se ei ehkä ole syvä masennus, mutta se vie värit arjesta, innon tekemisestä ja ilon kohtaamisista. Moni vetäytyy silloin hiljalleen syrjään, piiloon, pois muiden katseilta ja omilta tunteiltaan.

Kotona alakulon voi huomata pieninä katoamisina, kun sohvan nurkka vetää puoleensa kuin hiljainen syli. Ei tee mieli vastata viesteihin, ei jaksa hymyillä takaisin, vaikka sydän kaipaisi yhteyttä. Pienet asiat painavat yllättävän paljon. Ja joskus kaikkein painavinta on se, että kukaan ei huomaa ja tule luo ilman pyytämättä, ja pyytää ei jaksa (tai edes halua).

Alakulon jälki – vetäytyminen

Alakulo on kehon ja mielen tapa viestiä kuormituksesta, mutta myös tarpeesta tulla kohdatuksi.  Se on viesti siitä, että jokin sinussa kaipaa huomiota, lempeyttä, ehkä lepoa ja että olet ollut vahva pitkään, ehkä pidempään kuin olisi pitänyt. Se on merkki siitä, että  olet ehkä kantanut liikaa yksin, liian pitkään. Mieli ja keho viestivät, että nyt olisi aika pysähtyä.

Olet siis inhimillinen.

Mitä tutkimukset osoittavat?

Tutkimuksissa on huomattu, että jo lievä alakulo vaikuttaa aivojen toimintaan. Ajatukset muuttuvat ja huomio kiinnittyy helposti siihen, mikä on huonosti, mikä uhkaa, mikä voi mennä pieleen. Työmuisti takkuaa, pienetkin päätökset tuntuvat raskailta. Tulevaisuus näyttää toivottomalta vaikka se ei  olisi oikeasti sitä. Mieli suodattaa vain näkyväksi sen, mikä sattuu. Ja kun tämä linssi on silmillä, on vaikea muistaa, että on olemassa myös valoa.

Kun huomaat, että ehkä nämä alakulon ajatukset eivät ole koko totuus, alat tehdä tilaa toivolle. Ilo ei välttämättä palaa heti, mutta alat kulkea valoa kohti.

Alakulo on kehon ja mielen tapa viestiä kuormituksesta, mutta myös tarpeesta tulla kohdatuksi.

Alakulon ainoa merkki ei ole pelkästään surullinen mieli. Se voi näkyä kehossa painona, joka ei liity mihinkään fyysiseen. Se voi tuntua väsymyksenä, univaikeuksina tai epämääräisenä kipuna. Tutkimusten mukaan pitkäaikainen alakulo voi nostaa kehon stressitasoja ja tulehdusherkkyyttä ja samalla vähentää aivojen kykyä palautua ja uudistua.

Stressihormoni kortisoli voi jäädä korkealle tasolle, mikä vaikuttaa uneen, vireystasoon ja jopa siihen, miten jaksamme olla toisten ihmisten kanssa.

Keho ei valehtele, se viestii, että nyt on liikaa. 

Mitä alakulo haluaa kertoa?

Ehkä alakulo onkin viisas opas. Ehkä se haluaa näyttää sinulle, missä kohtaa elämässä olet jättänyt itsesi yksin. Ehkä se kutsuu sinua takaisin olemaan totta.

Rakastan tuoda esiin aina sen ”hyvän uutisen” ja nyt se on se, että alakulosta voi nousta.  Eikä välttämättä tarve olekaan takaisin siihen entiseen, mutta kohti jotain aidompaa. Ehkä palaat johonkin syvempään itseesi. Siihen, joka tuntee, pysähtyy, kyselee, ja lopulta myös iloitsee.

Toivo ei ole poistunut. Se odottaa. Ja joskus yksi lempeämpi ajatus itseä kohti, ystävällinen ja empaattinen sana tai horisonttiin kohotettu katse, riittää avaamaan oven uuteen suuntaan.

Pienet teot, kuten se jokin, mistä olet ennen tykännyt, kävely, pyöräily, uinti, maalaaminen, puutarhan hoito tms. tai keskustelut ystävän kanssa voivat alkaa palauttaa tasapainoa. Myös oman ajatustavan muuttaminen auttaa: ”millä muulla tavalla voisin tästä hetkestä ajatella?”

Kun ajatuksiaan vie pois suurista, epämääräisistä tulkinnoista kohti konkreettisia, tarkkoja havaintoja, mieli saa tilaa. Ei siis: ”En ikinä osaa mitään”, vaan: ”Tänään unohdin tehdä yhden asian.” Tai ”Olen huono ihminen”, vaan: ”Tänään en saanut aikaiseksi tätä.”

Siinä harjoitellaan näkemään asiat konkreettisesti, ei yleistämällä. Tämä yksinkertainen ajatuksen vaihto auttaa pysymään todellisuudessa, ei mielen vääristämässä versiossa siitä.

Alakulo saa meidät piiloutumaan, mutta ehkä juuri siellä hiljaisessa piilossa löytyy se, mikä haluaa valoon.

Mikä sinun sisältäsi haluaa valoon?

Mitä haluat sille mahdollistaa?